Aihe: Globalisaatio, Konfliktit, Lainsäädäntö, Rajat, Turvallisuus

Kuva: Kuvakaappaus Die Weltin sivuilta.

Suurissa mielenosoituksissa osallistujat jakaantuvat useampiin ryhmittymiin, joita kutsutaan blokeiksi. Osa näistä blokeista on nimetty värien mukaan. Puhutaan esimerkiksi mustasta, punaisesta tai pinkistä blokista. Toisaalta blokkeja nimetään niiden ajamien poliittisten tavoitteiden mukaisesti. Suomen joukkovoimamielenosoituksissa, johon osallistujia yhdisti kritiikki hallituksen talouspolitiikkaa vastaan, Peli poikki –blokki keskittyi rasisminvastaisuuteen, kun taas Lapsiperhe-blokin vaatimuksissa korostui huoli lapsiperheiden kiristyvästä taloudellisesta tilanteesta.

Suurmielenosoitusten blokeilla on oma historiansa. Musta blokki löytyy todennäköisesti paikalta, kun WTO:n, Kansanvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin tai G8-maiden johtajat kokoontuvat. Näistä tapahtumista onkin tullut tietynlainen kissa-hiirileikki häiriköivien aktivistien ja järjestyksestä vastaavien poliisien välille.

Toisaalta blokit muuttuvat ja niiden tavoitteet elävät ajassa. Jos vuonna 2000 Prahassa hopea-pinkkien tavoite oli luoda ”vaihtoehtoista globalisaatiota”, paikallisyhteisöjen ja yksilöiden välisiä globaaleja pääoman verkostojen tilalle, yhdistävät nyky-Suomessa pinkkimustat Queer-liikkeen ja anarkistien tavoitteita. Värit voivat siis sekoittua ja saada uusia tulkintoja. Viime aikoina kansainvälisiin muuttoliikkeisiin ja pakolaisuuteen liittyvät teemat ovat nousseet aiempaa vahvemmin useammankin blokin ”asialistalle”.

Blokkien värit kertovat paitsi niiden joukoissa marssivien poliittisista tavoitteista, myös tai itse asiassa varsinkin niistä keinoista, joilla osallistujat muutosta ajavat. Pinkissä joukossa marssivat esimerkiksi hyödyntävät karnevalistisia toimintatapoja. Tuore esimerkki tällaisesta toiminnasta on pelleryhmä Loldiers of Odin, joka pyrki valtaamaan kaupunkitilan takaisin Soldiers of Odin – katupartioryhmältä. Pinkkiin pukeutuminen kuvastaa myös sitoutumista väkivallattomaan toimintaan. Pinkeissä joukoissa on usein mukana lapsiperheitä. Englanniksi tällaista toimintaa kutsutaan nimellä tactical frivolity, joka kääntyy suomeksi vaikkapa ”taktiseksi höpsöttelyksi”. Pinkkiydessä on kyse myös mielenosoitustaktiikasta. Väkivallattomat kulkueet pääsevät todennäköisemmin lähemmäksi varsinaisia kokouspaikkoja, kun taas väkivaltaisiksi tunnetut ryhmät pyritään pitämään mahdollisimman kaukana ”vallan kabineteista”.

Mustaa blokkia nimitetään usein anarkistien tai äärivasemmiston blokiksi, mutta nimitys on ongelmallinen siitä syystä, että blokkiajattelussa poliittiset ideologiat yhdistyvät ja sekoittuvat näkemyksiin politiikan keinoista. Mustan blokin ideologinen yhteys anarkismiin voi houkutella joukkoihin anarkistisesti ajattelevia, jotka eivät halua osallistua väkivaltaisuuksiin, mutta eivät löydä poliittista kotiaan muista blokeista. Toisaalta mustan blokin väkivaltaisen maineen vuoksi anarkistisesti ja voimakkaan vasemmistolaisesti ajattelevia hakeutuu muihin blokkeihin eli näiden ideologioiden kannattajia löytyy myös muunvärisistä blokeista. Toisaalta taas väkivallan kokemisen mahdollisuus houkuttelee mustaan blokkiin osallistujia, joille blokin poliittiset tunnukset eivät ole merkityksellisiä tai ne ovat toissijaisia konfliktin kokemisen mahdollisuuden rinnalla. Mielenosoituksiin osallistuu aina myös mielenosoitusturisteja, jotka menevät paikalle kokemaan ”miekkaritunnelmaa”. Joillekin tunnelma syntyy mahdollisuudesta hajottaa paikkoja ja ottaa yhteen poliisin kanssa.

Mustalle blokille tunnusomaista on naamioituminen, mikä kertoo siitä, että sen riveissä marssivat haluavat pysyä tunnistamattomina. Osalle tämä on ideologinen valinta, osalle taas keino välttyä rikosoikeudellisesta vastuusta. Musta blokki ajautuu todennäköisemmin väkivaltaisiin yhteydenottoihin poliisin kanssa osittain siitä syystä, että poliisi varautuu heidän kohdallaan väkivaltaisuuksiin ja reagoi herkemmin voimakeinoin nimenomaan tästä ryhmästä tuleviin provokaatioihin. Toisaalta mustassa blokissa marssivat tietävät jo paikalle mennessään, että yhteenottojen mahdollisuus on olemassa. Kuten yllä kirjoitin, tämä ei tarkoita, että kaikki mustassa kulkueessa marssivat menisivät paikalle hakemaan yhteenottoja, mutta yleisessä tiedossa on, että tässä joukossa liikkuu väkivallasta tyydytystä ja elämänsisältöä hakevia yksilöitä ja pieniä ryhmittymiä. Tässä porukassa hyväksyttyinä pidetyt toimintatavat vaihtelevat militaristisesta uhoamisesta avoimen väkivaltaisiin yhteydenottoihin poliisien kanssa. Materiaan kohdistuvaa tuhoamista ei pidetä niinkään tuomittavana kuin toivottavana.

On mahdollista, että mielenosoitustilanteessa osallistujat ajautuvat väkivaltaisuuteen, koska näkevät ympärillään ihmisten joutuvan väkivallan kohteeksi poliisin taholta. Tällaisesta joukkovoimasta ei kuitenkaan mustan blokin kohdalla ole kyse.  Blokin historiaa ja toimintatapaa tunteville sen väkivaltainen puoli on niin selvä, että jokainen blokissa marssiva tietää, mitä tuleman pitää. Eri asia ovat ne henkilöt, jotka ajautuvat usein varsin sekavassa mielenosoitushumussa mustan blokin reitille. Heitäkin joukossa varmasti on.

Suuriin kansainvälisiin kokouksiin ja niiden yhteydessä järjestettyihin varjokokouksiin osallistuu sekä yksittäisiä kansalaisaktivisteja että vakiintuneita kansalaisjärjestöjä ja esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeiden edustajia. Osa näistä toimijoista voi tehdä hyvinkin läheistä yhteistyötä valtiollisten toimijoiden kanssa. Näille toimijoille mustan blokin toiminta ja varsinkin sen saama mediahuomio on katsantokannasta riippuen joko haaste tai todellinen ongelma. Useimmille toimijoille ja toimijaryhmille väkivaltaisen toiminnan tuomitseminen on itsestäänselvyys. He pitävät väkivaltaista toimintaa vääränä ja demokratian vastaisena. Joissakin ryhmittymissä mielipiteet voivat jakaantua.

Esimerkiksi Prahan vuoden 2000 mielenosoitusten jälkeen vasemmiston punaväreissä marssineiden keskuudessa käytiin vilkasta keskustelua tuolloin sinisenä blokkina esiintyneiden itseään katutaistelijoiksi kutsuneiden häiriköiden toiminnasta. Tuolloin muun muassa Sosialistiliiton julkaiseman Murros-lehden toimitusneuvosto (2000) ilmoitti haluavansa rakentaa ”massaliikettä”, ei ”maskiliikettä”. Kantaansa he perustelivat sillä, että väkivalta karkottaa tavalliset ihmiset antikapitalisesta liikkeestä. Vastaavanlainen retoriikka kuin äärioikeistolla on käytössään (”emme hyväksy väkivaltaisuutta, mutta ymmärrämme, mistä se kumpuaa”) löytyy myös vasemmistolaisittain ajattelevien joukosta.

Mustan blokin toimintaa on arvosteltu siksi, että sen uskotaan vievän uskottavuutta muiden toiminnalta. Väkivaltaisen toiminnan uskotaan sabotoivan rauhanomaisten toimijoiden työtä. Kiinnostavasti myös mustan blokin kritiikistä on mahdollista löytää kaksi linjaa: se, jossa väkivalta tuomiotaan sen luonteen vuoksi ja se, jossa asiaa lähestytään välineellistä näkökulmasta. Tällöin toiminnan onnistumista arvioidaan sen tulosten kautta ajatellen, että hyvä keino on se, joka tuottaa halutun lopputuloksen.

Mielenosoitusten kaltaista toimintaa arvioitaessa on osattava katsoa ulospäin näkyvän blokkiajattelun sisälle ja myös mediasta tuttujen blokkien väleihin. On pidettävä mielessä paitsi se, millaista yhteiskunnallista muutosta toimijat ajavat takaa, myös se, millaisilla keinoilla näitä tavoitteita ajetaan.

Guardianin kuvagalleria Hampurin mielenosoituksista.

Tiina Sotkasiira

YTT & MSc in Public Order Research and Information Management
Teksti perustuu osittain kirjoittajan yhteiskuntapolitiikan pro gradu –työhön (2003) ”Tarinoita eräästä Prahasta. Prahan mielenosoitusten vaikutukset globalisaatiokriittisen liikkeen kollektiiviseen identiteettiin”

 

Murroksen toimitusneuvosto. 2000. Toimituksen vastaus ”Haluamme rakentaa antikapitalistista joukkoliikettä”. Murros 30

Tiina Sotkasiira

Tiina Sotkasiira on yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitokselta.

Lue myös

Kommentoi

Kirjoita hakusi ja paina Enter.