Aihe: Globalisaatio, Maahanmuutto, Nationalismi, Rajat, Tutkimus

Lauantaina heinäkuun 1. päivä Waterloon Columbia järven rannalla järjestettiin suuri ulkoilmatapahtuma, jossa juhlistettiin Kanada150:n lisäksi Waterloon yliopiston 60-vuotista taivalta. Päivän aikana tapahtumaan osallistui arviolta 65 000 ihmistä. Iltapäivän aikana Kanadan ilmavoimien koneet lensivät useamman kerran tapahtumapaikan yli. Toisenlaisesta näkökulmasta juhlaan kertoo Kitchenerin Viktorian puistossa muuriin liimattu juliste, jonka mukaan Kanada150 juhlistaa alkuperäiskansojen kansanmurhaa. (Kuvat: Eeva-Kaisa Prokkola, Waterloo-Kitchener, kesäkuu 2017)

Suomi100 -juhlavuodesta on käyty runsaasti keskustelua mediassa, jossa vertailukohteena on ollut muun muassa Kanada150 -juhlavuosi. Heikki Aittokoski (HS, 18.1.2017) vertailee artikkelissaan Suomen ja Kanadan juhlavuoden 2017 järjestelyjen virallisia budjetteja (Kanada 500 miljoonaa dollaria, Suomi 19 miljoonaa euroa) ja Minttu Mikkonen (HS, 1.4.2017) tuo esille juhlavuoden merkityksen maan matkailun edistämisessä. Samassa yhteydessä myös Kanadan Suomen suurlähettiläs Andrée N. Cooligan suosittelee Kanadan matkan tekemistä juuri juhlavuonna, muistuttaen samalla, kuinka yli sadalla tuhannella kanadalaisella on suomalaiset sukujuuret. Tunnettu kansainvälinen matkailusivusto Lonely Planet on listannut Kanadan vuoden 2017 kiinnostavimmaksi matkailukohteeksi Suomen sijoittuessa listalla kolmanneksi.

Mielenkiintoisen kriittisemmän näkökulman merkkivuoden juhlintaan tuo Juhana Aunesluoma (HS 12.7.2017) artikkelissaan Suomen 100-vuotisjuhlia leimaa nationalismi, jota on mukavampi kutsua isänmaallisuudeksi – Kanadassa syntymäpäiviä vietetään ilman sankaria. Aunesluoma nostaa onnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta ja monikulttuurisuudesta tunnetun Kanadan ikään kuin malliesimerkiksi Suomelle: Juhlinta on pysytellyt mittasuhteissa, jotka muistuttavat hämäläisestä tokaisusta: ei tehrä tästä ny numeroo. Kanadalaiset suorastaan ylpeilevät sillä, kuinka surkeat merkkipäiväjuhlat he ovat panneet pystyyn. Synkeän patriotismin jäytämästä Euroopasta katsoen meno vaikuttaa silti hilpeältä. (…) 150-vuotisjuhlista puuttuu ehkä räväkkyyttä, mutta juhliin pääsee helposti mukaan. Nämä syntymäpäivät eivät sankariaan kaipaa.”

Mitä 150 vuotta sitten tapahtui ja miksi vuotta 1837 kutsutaan Kanadan syntymävuodeksi? Kanadan alueen alkuperäinen asutus on tuhansia vuosia vanhaa. 1500-luvulla ranskalaiset alkoivat asuttaa Kanadaa ja myös Britannia kiinnostui luonnonvaroiltaan rikkaasta alueesta. Ranska menetti Kanadan hallinnan Britannialle Pariisin rauhassa 1763 ja Britannian monarkki on yhä muodollisesti Kanadan hallitsija. Tämä näkyi myös heinäkuun 1. päivän juhlassa maan pääkaupungissa Ottawassa, jossa kunniavieraana toimi Iso-Britannian Prinssi Charles. Juhlapäivä perustuu Kanadan liittovaltion perustamissopimuksen voimaantuloon heinäkuun alussa 1837, missä kolme brittiläistä territoriota, Kanadan provinssi, Nova Scotia ja New Brunswicki yhdistyivät niin kutsutuksi Kanadan dominioksi.

Kansalliset juhlavuodet ovat tärkeitä yhteisön identiteettikertomusten ja kuulumisen politiikan (uudelleen)määrittelemisen ilmentymiä. Millaiset juhlat Kanadan hallitus ja juhlavuoden toiminnasta vastaava Kanadan perinteen yksikkö (Department of Canadian Heritage) sitten haluavat puolen miljardin budjetilla järjestää? Entä miksi juhlista ei oikeastaan juuri tällä hetkellä haluta tehdä suurta numeroa? Kanadan satavuotisjuhlien kunniaksi 1967 järjestetty Montrealin maailmannäyttely oli innostusta herättävä maailmanlaajuinen tapahtuma. Niihin verrattuna 150-vuotisjuhlat ovat vaatimattomammat, mutta näkyvät kuitenkin monella tavalla ihmisten arjen maisemassa.

Kanadan perinteen yksikön juhlavuoden hankkeiden rahoituksen kriteereissä painotetaan mahdollisuuksien luomista osallistumiselle sellaisiin paikallisiin, alueellisiin ja kansallisiin juhliin, jotka tukevat ylpeyden ja kiintymyksen muodostumista Kanadaan. Teemaksi on valittu Strong, Proud, and Free (Vahva, ylpeä ja vapaa), joiden nähdään kuvaavan tämän päivän Kanadaa. Kanada esitetään rahoitushakemuksen ohjeistuksessa maana, joka on yksi maailman johtavista, taloudellisesti vahvoista valtioista. Kuvauksen mukaan Kanada on ylpeä identiteetistään ja saavutuksistaan, luonnon kauneudesta ja sen tarjoamista resursseista. Itsenäisyyspäivän juhlan tavoitteet kuulostavat patriotistisilta, mutta Kanada150:n juhlistamiseen ovat olleet tervetulleita kaikki kiinnostuneet kansalaiset ja ulkomaalaiset. Yksi olennainen kriteeri rahoitetuille hankkeille on, kuinka laajasti niihin on sisällytetty alkuperäisväestöön, virallisiin kielivähemmistöihin ja etno-kulttuurisiin yhteisöihin kuuluvat. Myös nuoriso on mainittu erikseen juhlavuoden kohderyhmänä. Kuvauksen sanoin vapaa Kanada tarkoittaa avoimuutta, monimuotoisuutta ja pluralismia.

Juhlinta identiteettipolitiikkana

Toisin kuin joissakin medioissa on arvioitu, suurin osa kanadalaisista on ollut kiinnostunut juhlistamaan 150 vuoden takaista liittovaltion muodostamista – toiset kuitenkin äänekkäämmin kuin toiset, sillä eri väestöryhmien käsitykset sopimuksen merkityksestä poikkeavat huomattavasti toisistaan. Virallista juhlavuoden hankkeiden ohjeistusta tärkeämpää onkin kiinnittää huomioita siihen, kuka juhlii, mitkä kertomukset ovat keskiössä, mitkä marginaalissa, sekä millaisia valta-asetelmia ja kamppailuja eri historiantulkinnat nostavat näkyviin. Erityisen kiinnostava kysymys on, miten kansalliset vähemmistöt ja maahanmuuttajat osallistuvat juhlintaan, millaisia tulkintoja he muodostavat Kanadan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta sekä omasta asemastaan kanadalaisessa yhteiskunnassa.

Kanadassa kesäkuun alussa toteutettu kyselytutkimus osoittaa yllättäen, että uudet maahanmuuttajat ovat kaikkein innokkaampia ottamaan osaa Kanada150 juhlintaan. Yli puolet (51.6 %) maan ulkopuolella syntyneestä väestöstä ilmoitti olevansa kiinnostuneita juhlinnasta, kun vastaavasti Kanadassa syntyneistä vajaa kolmasosa (29.5 %) oli tätä mieltä. Tutkimuksessa suurin ero niin kutsuttujen natiivien ja maahanmuuttajien välillä on ranskankielisen Quebecin provinssin alueella, jossa alueellinen identifioituminen ja samanaikainen Montrealin kaupungin 375-vuotisjuhla menevät monilla kansallisen kiintymyksen osoituksen edelle. Suurin osa kyselyyn vastanneista kuitenkin koki olevansa ylpeä Kanadasta. Tutkimuksen tulosta on ihmetelty mediassa, sillä Kanada150 ei ole samalla tavalla osa ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajien historiallista perintöä kuin sen voi ajatella olevan osa aikaisempien sukupolvien perintöä. Kanadan eri väestöryhmien vuosipäivään liittämät merkitykset ovatkin huomattavasti moniulotteisempia kuin mitä avoin ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Kanadan nähdään usein olevan erityinen valtio siinä mielessä, että siellä ei ole aktiivisesti pyritty rakentamaan toiset ulossulkevaa nationalistista identiteettikertomusta. Pääministeri Justin Trudeau on julistanut maan olevan maailman ensimmäinen postnationalistinen valtio. Post- eli jälkinationalismi viittaa siirtymiseen kansallisesta toimintapiiristä, arvomaailmasta ja identiteettikertomuksista kohti kansainvälisyyttä ja universaaleja hyvän kansalaisen kriteerejä erityisyyttä korostavien etnisten ja rodullisten taustojen sijaan. Pääministerin lausuma tulee kuitenkin nähdä ennemminkin poliittisena tekona, itsemäärittelynä ja identiteettiperformanssina kuin objektiivisena kuvauksena Kanadan erityislaatuisuudesta suhteessa muihin valtioihin. Valtion geopoliittisen identiteetin määritteleminen tapahtuu usein eron tekemisellä toisiin valtioihin, Kanadan tapauksessa erityisesti rajanaapuri Yhdysvaltoihin. Suuri osa kanadalaisista tuntee ylpeyttä suureksi osin julkisin varoin rahoitetusta terveydenhuollosta ja korkeatasoisesta koulutuksesta. Geopoliittiseen asemaan, eroihin ja toiseuteen perustava alueellinen identiteetti ei juurikaan näy juhlavuoden tematiikassa. Toisaalta jälkinationalismin ihanne voidaan nähdä tässä maailmantilanteessa eron tekemisenä muun muassa Yhdysvaltojen muurien rakentamisen politiikkaan ja Euroopan alueella näkyvään ulossulkevan kansallismielisyyden nousuun.

Uudisraivaajien perintö

Monet kanadalaiset pohtivat, miten voi hyvällä omallatunnolla juhlia Kanada150 -juhlavuotta ja samalla kunnioittaa alkuperäiskansan oikeuksia ja historiaa. Siinä missä Suomessa ollaan tietoisia maan nationalismin varjopuolista, Kanadassa valtiollisen historian muistamisen kipukohdat löytyvät maan kolonialistisesta asutushistoriasta ja pitkään jatkuneesta valtion assimilaatiopolitiikasta, joka kohdistui maan alkuperäisväestöön. Erityisen kipeitä muistoja alkuperäisväestöön kuuluville on muodostunut siitä, kuinka pienet lapset vietiin väkipakolla valtiollisiin koulukoteihin satojen kilometrien päähän vanhemmistaan. Koulukodeissa kuria, kansalaisuutta ja valtion virallisia kieliä istutettiin lapsiin usein väkivaltaisin ja nöyryyttävin keinoin. Seuraukset näkyvät tänä päivänä alkuperäisväestön muuta väestöä alhaisemmassa eliniänodotuksessa ja hyvinvoinnissa.

Tietoisuus Kanadan synkästä valtiollisesta historiasta on kasvanut etenkin Truth and Reconsiliation -komitean vuonna 2015 julkaiseman raportin jälkeen. Alkuperäisväestön näkökulmasta Kanadan 150-vuotisen historian juhliminen korostaa sitä, kuinka tätä edeltävällä ajalla ei juuri ole merkitystä. Muistamisen politiikan näkökulmasta kyse ei ole ainoastaan historiankirjoituksen oikeellisuudesta vaan siitä, kenen näkökulmasta maan historiaa kerrotaan ja millaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä nämä kertomukset alleviivaavat. Oikeudenmukaisuus ja sovittelu kuulostavat hienoilta tavoitteilta, mutta Trudeaun kuuluttama jälkinationalistisen valtion ihanne ei kuitenkaan välttämättä jätä sen enempää tilaa alkuperäiskansojen yhteisöllisyydelle, perinteille tai alueelliselle hallinnalle kuin perinteinen nationalistinen valta-asetelmakaan. Sovittelun tulisi tarkoittaa ennen kaikkea konkreettisia tekoja, kuten laajempaa alueellista itsemääräämisoikeutta maan alkuperäisvähemmistölle.   

Kanadan ristiriitainen historia ja muistamisen poliittisuus tulivat esille myös pääministeri Trudeaun juhlapäivän puheessa. Trudeau osittain kyseenalaisti Kanada150 symbolisen merkityksen julistaessaan Kanadan idean olevan paljon vanhempi kuin vain 150 vuotta. Trudeau korosti kuinka jo tuhansia vuosia ihmiset ovat kokoontuneet yhteen, käyneet kauppaa, rakentaneet, rakastaneet, surreet ja kokeneet menetyksiä Kanadan maaperällä. Seuraavaksi pääministeri painotti, että itse asiassa Kanada muodostetaan uudestaan tänään ja huomenna, purkaen näin sitä nationalistista myyttiä, jonka mukaan kansakunnilla olisi ikään kuin ennalta määrätty kohtalo.

Entä mikä sitten mahdollisesti selittää kyselytutkimuksessa havaittua ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajien muita suurempaa kiinnosta osallistua juhlintaan?  Yksi selitys on se, kuinka osallistuminen ilmentää kuulumista ja ”maahanmuuttajien Kanada” – diskurssin voimakkuutta. Maahanmuuttajan on helppo identifioitua alueelliseen identiteettikertomukseen, jonka mukaan Kanada on maahanmuuttajien 150 vuoden kuluessa rakentama valtio. Lisäksi kansallinen juhla tarjoaa maahanmuuttajille mahdollisuuden juhlistaa samalla omaa menestystä, pärjäähän suurin osa Kanadan maahanmuuttajista tutkimusten mukaan erinomaisen hyvin koulutusta ja taloudellista menestystä mitattaessa. Maahanmuuttajien kiintymys Kanadaan kuvastaa siis jossain määrin valtion maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan onnistumista. Toisaalta, maahanmuuttajien muita korkeampi juhlamieli voi kertoa siitä, että maahanmuuttajat eivät samalla tavalla kanna Kanadan asuttaneiden valkoisen eurooppalaisen miehen ja kolonialismin perinnön taakkaa. Joissakin lehtiartikkeleissa on myös arvioitu, että useat maahanmuuttajat eivät ole kovinkaan tietoisia maan alkuperäisväestön asemaan liittyvistä kysymyksistä. Juhlainnostuksen taustalla lienee kansakunnan historiaa enemmän nykyinen yhteiskunnallinen tilanne ja usko Kanadan tulevaisuuteen.

Suomi100: Yhdessä, erikseen vai ulkopuolella?

Vaikka Suomella ja Kanadalla nähdään usein olevan paljon yhteistä, kansalliseen juhlavuoteen liitettävät merkitykset eroavat monella tavalla. Suomessa vuosittaiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan on yleensä kuulunut veteraanien urotekojen kunnioittaminen ja niiden muistaminen, jotka ovat antaneet henkensä taistelussa itsenäisyyden puolesta. Itsenäistymisen jälkeisiin sisällissodan vuosiin liittyy kuitenkin paljon ristiriitaisia tunteita ja tulkintoja, jotka ovat nousseet uudelleen esille juhlavuoden aikana muun muassa punaisten teloitusta kuvanneen juhlarahan takaisinvetämisenä. Huolimatta maan historian ristiriidoista, suurimmalla osalle kansalaisista itsenäisyys näyttäytyy juhlan arvoisena asiana. Suomen kansallisen juhlavuoden mahdolliset suurimmat kipukohdat eivät kuitenkaan välttämättä ole historiankertomuksessa vaan siinä millaisia käsityksiä ja kokemuksia juhlavuosi tuottaa tämän päivän ja tulevaisuuden Suomesta ja suomalaisuudesta.

Juhlavuoden Suomi100 kokonaisuudesta vastaavat valtioneuvoston kanslia sekä maakuntien liittojen ja suurimpien kaupunkien muodostama alueverkosto. Teemaksi on valittu osallistumista ja osallisuutta painottava Yhdessä. Opetus- ja kulttuuriministeriön sivustolla juhlavuoden teemaa ja merkitystä kuvaillaan seuraavasti: ”juhlavuosi antaa mahdollisuuden ymmärtää mennyttä, kokea vuosi yhdessä ja luoda suuntaa Suomen tulevaisuuteen”. Kriittinen kysymys kuuluu, kuinka juhlavuosi onnistuu luomaan sellaisia kertomuksia ja osallisuuden kokemuksia, joissa määritelmä suomalaisuudesta ei nojaa niinkään vanhoihin kansallisiin myytteihin, etnisen ja kielellisen samankaltaisuuden korostamiseen, vaan yleismaailmallisempiin vapaan, oikeudenmukaisen, demokraattisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan arvoihin. Kuluva vuosi näyttää, kuinka itsenäisyyttä juhlitaan, ketkä väestöryhmät juhlivat ja jäävätkö jotkut mahdollisesti juhlan sanoman ulkopuolelle Suomessa.

Kirjoittaja toimii Glase-hankkeen tutkijana Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä ja vierailevana tutkijana Kanadassa kansainvälisessä siirtolaisuuden tutkimuskeskuksessa IMRC:ssä.

EevaKaisaP

Dosentti Eeva-Kaisa Prokkola on aluekehityksen ja aluepolitiikan yliopistotutkija Oulun yliopiston maantieteen laitokselta.

Lue myös

Kommentoi

Kirjoita hakusi ja paina Enter.