Glasgow’n yliopistolla julkaistiin maaliskuussa kiinnostava perhemuuttoa koskeva raportti Family Migration: A Scottish Perspective. Koska työskentelen syyskuulle saakka Glasgow’n yliopiston yhteiskunta- ja sosiaalitieteiden laitoksella, pyrin parhaani mukaan osallistumaan tilaisuuksiin, joissa käsitellään paikallisia näkökulmia muuttoliikkeisiin. Aika ajoin välitän tietoa näistä tapahtumista sekä täällä että omassa blogissani.
Julkaisutilaisuuden ensimmäisen puheenvuoron käytti raportin kirjoittanut tutkija Helen Baillot. Monet Baillotin näkökulmat, kuten perheenyhdistämisen edellytykseksi määritetty korkea tulorajan sekä se, että perheenyhdistämistä vaikeutetaan, vaikka tutkimus puhuu perheen tärkeydestä kotoutumiselle, kuulostivat tutuilta myös suomalaiseen korvaan. Sen sijaan skotlantilaisesta näkökulmasta olennaiset tekijät, kuten huoli perheenyhdistämisen mahdottomuudesta johtuvasta aivovuodosta sekä pelko Skotlantiin suuntautuvan paluumuuton vähenemisestä, olivat teemoja, joista ei Suomessa tällä hetkellä juuri puhuta. Britannia on koulutuksen suurvalta ja tänne saapuu vuosittain ulkomailta jopa 430 000 korkeakouluopiskelijaa. Moniko heistä päättää valmistuttuaan muuttaa maasta, jos ei onnistu saamaan itselleen tai perheenjäsenilleen oleskelulupaa Britanniaan?
Brexit EU-kansalaisten huolena
Puheenvuoroa kommentoinut professori Rebecca Kay kertoi meneillä olevasta, itäisestä Euroopasta tulevien muuttajien liikkuvuutta ja sosiaalista turvallisuutta käsittelevästä tutkimushankkeestaan. Hankkeessa on keskitytty toistaiseksi vapaasta liikkumisoikeudesta nauttivien EU-kansalaisten tutkimiseen, mikä Kayn mukaan on hedelmällinen tutkimuskohde. Vapaaseen liikkuvuuteen liittyy erilaisia pelkoja, joista vain osa pohjaa todellisuudelle. Sitä, toteutuvatko pelot vaiko eivät, voi tarkastella tutkimalla EU-kansalaisten toimintaa. Näin ymmärretään paremmin, millaisia ratkaisuja ihmiset tekevät tilanteessa, jossa he perheineen voivat periaatteessa vapaasti muuttaa maasta toiseen. Kayn esityksessä korostui EU-kansalaisten huoli siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kun luvattu ”kova Brexit” toteutuu.
Tutkija Fransesca Stella tarjosi seksuaalivähemmistöjen näkökulmia perhemuuttoon. Stella on tutkijatovereineen vastikään julkaissut raportin Intimate Migrations. Gay, lesbian,gay, bisexual and trangender migrants in Scotland. Heidän mukaansa olisi tärkeää ravistella maahanmuuttopolitiikan piiloisia perhekäsityksiä. Monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat muuttaneet ja päättäneet jäädä Iso-Britanniaan ja Skotlantiin nimenomaan saarivaltion liberaalimman lainsäädännön ja ilmapiirin takia. Kuitenkin vähemmistöihin kielteisesti tai jopa vihamielisesti suhtautuvat lähtömaiden politiikat näkyvät sateenkaariperheiden elämässä Skotlannissa.
On yhä EU-maita, joissa samaa sukupuolta olevilla ei ole mahdollisuutta avioitua keskenään. Perheenyhdistämispäätöstä tehtäessä Britannian viranomaiset arvioivat perhesiteiden tosiasiallisuutta. Maissa, joissa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluminen on stigmatisoitua, todisteiden kerääminen parisuhteesta ja sen luonteesta voi olla vaikeaa.
Brexit nousi esiin myös tässä yhteydessä. Epävarmuutta kokevat esimerkiksi Skotlannissa yksin adoptoineet naiset. Useissa Euroopan maissa homojen adoptio-oikeutta on rajoitettu tai oikeus adoptioon kuuluu ainoastaan aviopareille. Mitä tapahtuu perheelle, jos vanhemman on pakko poistua Iso-Britanniasta maahan, jossa hänellä ei ole oikeutta adoptoimansa lapsen vanhemmuuteen?
Neljännen puheenvuoron käytti Skotlannin kansallispuolueen kansanedustaja Stuart McDonald, joka entisenä ihmisoikeusjuristina esitti hyvin kriittisiä kantoja nykyiseen maahanmuuttolainsäädäntöön. Hän puhui tiukan kriittiseen sävyyn varsinkin niistä kiristyksistä, joita lakiin vuonna 2012 tehtiin. McDonaldin lisäksi tilaisuuteen oli kutsuttu toinenkin kansallispuolueen kansanedustaja Anne McLaughlin, joka myös oli hyvin kriittinen hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan. Voi olla, että kansanedustajien puheenvuoroissa oli kaikuja oppositiopolitiikasta yleisemminkin. Heidän vahva viestinsä kuitenkin oli, että Skotlanti tarvitsee maahanmuuttoa ja pyrkii Brexitin tullen hankkimaan suurempaa päätösvaltaa asiassa.
Perhe on varakkaiden yksinoikeus
Helen Baillotin mukaan perhemuutosta käytävässä julkisessa keskustelussa tartutaan yleensä kolmeen teemaan: lumeavioliittoihin, kotoutumiseen sekä taloudellisiin tekijöihin. Tässäkin seminaarissa leijonan osan keskustelusta lohkaisivat tulorajat, jotka perheenyhdistämistä tavoittelevan henkilön on ylitettävä. Britanniassa perheenkokoajan on tienattava vuodessa 18,600 puntaa (noin 22 000 euroa) saadakseen puolisonsa maahan. Raja nousee yhden lapsen kohdalla 22,400 puntaan ja jokaisesta lapsesta tämän jälkeen tuloraja nousee 2,400 punnalla. Toimeentulo lasketaan nettotuloista eli tuloista, jotka jäävät käteen verotuksen ja työnantajan ja työntekijän eläke-ja vakuutusmaksujen jälkeen. Vastaava järjestelmä on käytössä myös Suomessa.
Olen jo aiemminkin pohtinut, mitä yksilön näkökulmasta tarkoittaa, että maahanmuuttajia ja heidän elämäänsä tarkastellaan etupäässä taloudellisen hyödyn ja haitan näkökulmasta? Seminaarissa sain kysymykseeni yhden mahdollisen vastauksen. Ymmärsin, että tulotaso määrittää perheenyhdistämistä toivovan ihmiset identiteettiä hyvin voimakkaasti. He alkavat arvioida omaa kyvykkyyttään ja arvoaan nimenomaan tulojensa valossa.
Tämä kävin erityisen selväksi seminaarin yleisökysymyksistä. Niistä kaksi koski kohtuuttomilta tuntuvia tilanteita, joissa kysyjiltä oli evätty oikeus perheenyhdistämiseen. Itsensä esitellessään molemmat puhujat kertoivat useampaan otteeseen palkkansa suuruuden ja korostivat sen olevan keskitasoa korkeampi. He siis pyrkivät esittämään itsensä mahdollisemman edullisessa valossa nimenomaan korkeapalkkaisina ja työmarkkinoiden kannalta haluttavina kansalaisina. Myös perheenjäsenistä puhuttaessa korostettiin heidän korkea ammatillista asemansa sekä sitä, että perheenjäsenen saapuminen lisää työnteon mahdollisuuksia.
Vaikuttaa siltä, että maahanmuuttopolitiikan tiukennuksia vaatineet ovat onnistuneet saamaan tahtonsa läpi. Vaikka seminaarin puhujat ottivat esille ajatuksen perheestä universaalina oikeutena, poliittisena vaatimuksena se ei tässä tilaisuudessa ottanut ilmaa siipiensä alle. Vaihtoehdoista puhuttaessa kukaan ei esittänyt tulorajoista luopumista, vaan ideaalitilanne olisi se, että arvioitaessa perheen kykyä itsenäiseen toimeentuloon sen kaikkien perheenjäsenten tulot laskettaisiin mukaan.
Nykytilanteessa on realismia nähdä perhe oikeutena heille, jotka pystyvät elättämään itsensä ilman tukeutumista sosiaaliturvaan. Uusliberalistisella talouspuheella ja maahanmuuttopolitiikan kiristyksillä on siis aikaansaatu tilanne, jossa puhe universaalista oikeudesta perheeseen vaikuttaa ”hihhuleiden” haaveilta ja haihatuksilta. Realismia on mukautua talouspuheeseen. Tilanne Suomessa taitaa olla melko tavalla samanlainen eikä se taida paljoakaan poiketa muiden EU-maiden käytännöistä.
