Aihe: Hyvinvointivaltio, Kilpailukyky, Nationalismi, Turvallisuus, Tutkimus

Nationalismi on mielekästä ymmärtää kansalliskiihkoa laajemmaksi. Se kehittyi perustelemaan ja oikeuttamaan kansallisvaltiota ja kansallisvaltioista rakentuvaa maailmaa, ja sen muodot ovat moninaiset. Nationalismi pohjusti myös pohjoismaisia hyvinvointivaltioita, ja se sai uutta demokraattista sisältöä siitä, että kansalaisuuteen yhdistettiin sosiaalisen tasa-arvon tavoite.

Globalisaatio on heikentänyt hyvinvointivaltion demokraattisen nationalismin edellytyksiä. Yhtäältä tämä on johtunut globaalista talouskilpailusta. Kansallisvaltio toimii kilpailukykyvaltiona, jonka tehtävänä on tarjota houkutteleva toimintaympäristö globaalisti liikkuville talouden toimijoille. Kilpailukyvyn edellytysten ja sisältöjen välille on avautunut jännite. Tasa-arvoajatteluun perustuville instituutioille, kuten koulutusjärjestelmälle, voidaan tunnustaa suuri merkitys kansakunnan, yrityksen ja yksilön kilpailukyvyn edellytyksinä, mutta kilpailukyvyn sisältöinä korostuvat sosiaaliselle tasa-arvolle vastakkaiset vaatimukset. Yksilön on kyettävä rakentamaan ja markkinoimaan itseään tuotteena, jolla on jatkuvan uudelleen muovautumisen ominaisuus eli elinikäisen oppimisen kyky ja halu. Monella menee hyvin, kuten hiljan edesmennyt Reijo Frank lauloi vuonna 1977. Kilpailu tuottaa kuitenkin voittajia ja häviäjiä sekä niitä, jotka eivät pysty edes osallistumaan.

Toisaalta hyvinvointivaltion demokraattista nationalismia heikentää rajoja korottava nationalismi, jonka voimanlähteenä on ylikansallisen liikkuvuuden uhkakuva. Moni kohtaa globalisaation työpaikan menetyksenä, yhteisön kuihtumisena tai ylivoimaisina uuteen sopeutumisen vaatimuksina. Muutoskokemukset voivat sulautua suureksi uhkakuvaksi. Siinä yhdistyvät maasta muuttavina työpaikkoina ja maahan muuttavina muukalaisina näkyvä globalisaatio sekä elämäämme rajoittava, varojamme nielevä ja kriisejään tartuttava Euroopan unioni. Uhkakuvaa pohjustavissa muutoksissa kansallisen politiikan tosiasialliset vaikutusmahdollisuudet ovat pienet. Populistinen sanoma kääntää tämän seikan todisteeksi poliitikkojen osallisuudesta samaan pahaan muutokseen. Poliitikot ovat pettäneet kansan.

Hyvinvointivaltion demokraattinen nationalismi näyttää herkästi sulautuvan joko kilpailukykynationalismiin tai muukalaispelkonationalismiin. Jälkimmäiseen liittyy usein hyvinvointivaltion kuviteltua kulta-aikaa kaipaava nostalgia. Kilpailukykynationalismilla ja muukalaispelkonationalismilla on keskinäinen yhteys. Kulta-aikanostalgian nationalistista kehystä vahvistaa taloudellisen ja poliittisen eliitin kilpailukykyretoriikka, joka on täynnään kansallisesti rajattua ”me”-puhetta. Samalla tämä erityisesti talousasiantuntijoiden suosima ”me”-puhe luo politiikasta vapaan politiikan ideaalia ja tarjoaa siten välineitä populistiselle politiikan paheksunnalle.

Hyvinvointivaltion rakentamista ohjasivat ristiriidat ja tyytymättömyys. Se alkoi luokkayhteiskunnasta, jossa sosiaalisesti alistetut ryhmät, erityisesti työväestö, pystyivät perustelemaan vaatimuksiaan keskeisellä asemallaan tuotantojärjestelmässä. He olivat alistettuja, vaikka heidän työnsä oli vaurauden lähde. Kilpailukyky-yhteiskunnan häviäjillä ei ole mahdollisuutta perustella ja suunnata tyytymättömyyttään tällä tavoin. Jollei toivotonta tyytymättömyyttä tuottavia rakenteita on tunnisteta, politiikka jää myötäilemään ja vahvistamaan niitä.

Kun Euroopan unionin päätöksenteko on välittänyt globaalin finanssikapitalismin vaatimuksia kansallisen politiikan rajoitteiksi, politiikan demokraattisen oikeuttamisen ongelmat ovat kasvaneet sekä Euroopan unionin että kansallisvaltioiden tasolla. Se, millä tavoin politiikan kansallisvaltiolliset rajat pystytään ylittämään, on kuitenkin olennainen kysymys hyvinvointivaltion ja demokratian tulevaisuuden kannalta. Hyvinvointivaltion puolustaminen edellyttää hyvinvointivaltioon itseensä rakentuneen nationalismin ylittämistä eli sen ajattelun kyseenalaistamista, jossa kansallinen yhteiskunta on ollut itsestään selvä solidaarisuuden, ristiriitojen ja poliittisuuden toimijuuden kehys. ”Me” voi määrittyä monikehäisemmin kuin kilpailukykynationalismin, hyvinvointinationalismin ja muukalaispelkonationalismin eri muunnelmissa ja yhdistelmissä. Vastassa ovat pyrkimykset suojata kansallista ”meitä” ulkoa tulevilta uhilta ja poliitikkojen petokselta, eivätkä helpot selitykset tavoita helppoja selityksiä tarjoavaa populismia.  

Pauli Kettunen
Pauli Kettunen on poliittisen historian professori Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta.
Lue myös
Comments
  • Eero Simanainen
    Vastaa

    Hyvinvointivaltiolle ei ole uskoakseni riittävää perustaa kansallisvaltion ulkopuolella.
    Hyvinvointivaltio vaatii paljon tulonsiirtoja ja yhteisvastuuta, mitkä taas edellyttävät laajaa solidaarisuutta sen kansalaisilta.

    Hyvinvointivaltion toimintojen laajentaminen tai siirtäminen kansakuntaa suurempiin joukkoihin, monikehäisen järjestelmän uloimmille kehille, vaatisi siis ihmisiltä entistä enemmän solidaarisuutta sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa heillä on vähemmän yhteistä kuin sisemmillä kehillä olevien kanssa. Jos tarkastelee esimerkiksi Brexitiä, EU:n Kreikka-pakettien vastustusta ja turvapaikanhakijoiden siirtojen vaivalloisuutta, huomaa, että tällaiseen ei olla halukkaita. Ulkokehäläisten vuoksi ollaan valmiita vain paljon pienempiin myönnytyksiin ja väljempään yhteistyöhön kuin sisäkehäläisten.

    Samoin esimerkiksi Yhdysvalloissa laajat väestönosat ovat erittäin kriittisiä verotusta ja julkisen vallan suurta roolia kohtaan. Hyväntekeväisyys ja solidaarisuus toimivat siellä eri lailla paikallistason ja järjestöjen kautta varmasti osin siksi, että niiden toimintapiiri muodostaa sen sisäkehän, joka pienissä ja homogeenisissä pohjoismaisissa on ollut tähän asti kansallisvaltio.

    Kirjoituksessa tunnistetaan, että globalisaatio on heikentänyt demokraattisen hyvinvointivaltionationalismin edellytyksiä, mutta myös näiden edellytysten rapautumista estämään pyrkivää nationalismin muotoa moititaan muukalaispelkonationalismina. Ylläkuvatuista syistä johtuen en itse kuitenkaan usko siihen, että taloudellista globalisaatiota, monikulttuuristumista ja laajaa hyvinvointivaltiota kyetään yhdistämään. Vastakkaisissa näkemyksissä kuuluu mielestäni kaikuja sosialistisesta idealismista epäitsekkäine uusine ihmisineen.

    Mielestäni kakkua ei voi sekä syödä että säästää, vaan on käytävä arvokeskustelua siitä, onko parempi vaihtoehto jossakin määrin protektionistinen ja sosiaalista koheesiotaan varjeleva hyvinvointivaltio vai globalistinen ja liberaali maailma, jossa solidaarisuuden sisäkehät pirstaloituvat ja irrottautuvat entisestään poliittisten yksiköiden rajoista.

Kommentoi

Kirjoita hakusi ja paina Enter.