Kirjoitus perustuu esitykseen Esikotoutumisen politiikka ja käytännöt (Ville-Samuli Haverinen ja Tiina Sotkasiira), joka pidetty Helsingissä 24.5.2017 järjestetyssä STN-seminaarissa Pakolaisleiriltä osallistuvaksi kansalaiseksi.
Olemme GLASE-hankkeen edetessä matkanneet eri puolilla Suomea haastattelemassa turvapaikanhakijoita ja vastaanottokeskuksissa työskenteleviä ihmisiä. Käydyissä keskusteluissa on toistunut usein näkemys, jonka mukaan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksissa viettämästä ajasta puuttuu niin merkitys, sisältö kuin päämääräkin.
Nykymuodossaan keskuksissa järjestettävä lakisääteinen ”omatoimisuutta edistävä” työ- ja opintotoiminta on näennäistoimintaa, jota eräs tapaamamme työntekijä vertasi Tuntemattomasta sotilaasta tuttuun polkujen reunojen koristeluun: opintotoimintaa on liian vähän ja lain velvoittama työtoiminta koostuu usein lähinnä oman elinympäristön siivoamisesta. Tämä johtaa turvapaikanhakijoiden pakotettuun toimettomuuteen, joka voi heijastua esimerkiksi passivoitumisena, apaattisuutena sekä erilaisina terveydellisinä ongelmina.
Kuten Tiina Sotkasiira on tässä blogissa aiemmin jo tuonut esille, vaikka tilanne on joissakin vastaanottokeskuksissa parempi ja vapaaehtoisten voimin on onnistuttu tarjoamaan vaihtelevasti erilaisia opetus- ja työntekomahdollisuuksia sekä lisäämään inhimillistä vuorovaikutusta ihmisten välillä, tämä ei kuitenkaan riitä ylläpitämään ”normaaliin” elämään tarvittavia rakenteita ja rytmiä. Monet tapaamistamme turvapaikanhakijoista kertovatkin lähinnä vain nukkuvansa, syövänsä ja istuvansa toimettomina päivästä toiseen.
Vastaanottokeskusajan sisällöttömyys johtuu haastattelemiemme työntekijöiden mukaan ensisijaisesti taloudellisten resurssien puutteesta eikä rahaa olekaan usein kuin aivan perustoimintojen ylläpitoon. Esimerkiksi kielen opetusta ei keskuksissa ole usein mahdollista järjestää kuin muutamia tunteja viikossa, kun määrän pitäisi erään haastatellun mukaan olla lähes 20. Vaikka opetustuntien määrä on hyvin rajallinen, limittyy siihen usein lisäksi myös suomalaisen yhteiskunnan tuntemus. Keskukset ovat julkisuudessa toivoneet Maahanmuuttovirastolta myös tarkempaa ohjeistusta siihen, miten opetusta tulisi järjestää.
Tarjotun työ- ja opintotoiminnan tilanne vastaanottokeskuksissa johtuu työntekijöiden mukaan siitä, että Maahanmuuttovirasto näkee keskusten ensisijaisen tehtävän hyvin kapeasti vain majoitus- ja vastaanottopalveluiden järjestämisenä sekä ihmisten kaitsemisena läpi turvapaikanhakuprosessin eri vaiheiden. Esimerkiksi kielikoulutusta virasto ei työntekijöiden mukaan arvosta tai koe tarpeellisena, ja vaikka hallitus on turvapaikkapoliittisessa toimenpideohjelmassaan luvannut lisätä vastaanottokeskuksissa järjestettävää suomen kielen opetusta, todellisuudessa sitä järjestetään usein edelleen vain muutamia tunteja viikossa. Haastattelemamme työntekijät ovatkin kertoneet, ettei opintotoimintaa seurata eikä valtiolla ole todellista halua panostaa siihen taloudellisesti. Tämä koskee myös työtoiminnan järjestämistä, mitä ei pidä sekoittaa turvapaikanhakijoiden työnteko-oikeuteen.
Turvapaikanhakijoiden integroituminen suomalaisille työmarkkinoille tapahtuu useimmiten erilaisten käytännön esteiden vuoksi vain hyvin rajoitetusti huolimatta (tai siitä johtuen), että tämä siirtymä mielletään usein yhdeksi oleellisimmaksi kotoutumisen onnistumisen indikaattoriksi. Työtä voi tehdä henkilön matkustusasiakirjoista riippuen joko kolmen tai kuuden kuukauden kuluttua turvapaikkahakemuksen jättämisestä. Mahdollisen työn joutuu jokainen sitä haluava etsimään itse ja vain harva onnistuu tässä, koska tilanne suomalaisilla työmarkkinoilla on haastava niin täällä syntyneille kuin muualta tulleille, jotka ovat lisäksi vasta aloittaneet suomen kielen opinnot. Muita käytännön esteitä turvapaikanhakijoiden työllistymiselle muodostavat henkilötunnuksen puuttuminen ja suomalaisen pankkitilin avaamisen mahdottomuus, koska useimmat työantajat edellyttävät, että työntekijällä on henkilökohtainen pankkitili. Turvapaikanhakijan palkkaaminen työhön vaatiikin usein ylimääräisiä järjestelyjä. Käteisellä tapahtuvan palkanmaksun lisäksi työnantaja on joissain tapauksissa saattanut perustaa tilin, johon turvapaikanhakijalla on käyttöoikeus. Maahanmuuttoviraston käynnistämä kokeilu, jossa turvapaikanhakijan vastaanottoraha maksetaan erityiselle maksukortille, voi tuoda asiaan helpotusta tulevaisuudessa, jos myös työnteosta saatava palkka voidaan osoittaa tälle samalle kortille.
Haastattelemamme turvapaikanhakijat ajattelevat, että työssäkäynti olisi oman elämän rahoittamisen lisäksi ennen kaikkea mahdollisuus oppia suomalaisessa yhteiskunnassa elämisestä ja suomalaisesta työelämästä. He toivovat voivansa työnteon kautta myös osoittaa halunsa integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan. Vain hyvin harva turvapaikanhakijoista on kuitenkaan onnistunut saamaan työtä, josta maksettaisiin palkkaa. Sitä vastoin erilaisiin vapaaehtois- ja talkootöihin on heistä osallistunut moni. Tapaamiemme vastaanottokeskusten työntekijöiden mukaan keskuksilla ei ole mahdollisuuksia tukea asukkaiden työnhakua ja erilaisten käytännön asioiden, kuten palkanmaksun, järjestämistä. Työntekijät ajattelevat, että tällaisten avustavien henkilöiden palkkaaminen keskuksiin mahdollistaisi ansiotyössä käymisen monille turvapaikanhakijoille, jolloin heidän ei tarvitsisi nostaa vastaanottorahaa, mikä toisi myös säästöjä valtiolle.
Vaikka erityisiä tukihenkilöitä ei vastaanottokeskuksiin ole voitu järjestää, ovat jotkin keskuksista osallistuneet erilaisiin hankkeisiin, joissa on pyritty kartoittamaan turvapaikanhakijoiden ammatillisia taustoja ja suosittelemaan heitä työntekijöinä mahdollisille työnantajille. Työllistymiseen ja palkanmaksuun liittyvien käytännön ongelmien ratkaisemiseksi vastaanottokeskuksissa on saatettu harjoittaa myös eriasteista osuuskuntatoimintaa. Lisäksi joillain paikkakunnilla on kokeiltu turvapaikanhakijoiden työllistämistä lähellä oleviin yrityksiin ja esimerkiksi turkis- ja maatalouteen paikallisen elinkeinorakenteen tarjoamissa rajoissa. Näitä erilaisia paikallistason työkokeiluja on kuitenkin usein rajoittanut niiden rakentuminen lähinnä vastaanottokeskuksissa toimivien työntekijöiden ja vapaaehtoisten viitseliäisyyden sekä ulkopuolisten hankkeiden varaan, kuten myös se, ettei turvapaikanhakijoihin ole mahdollista kohdistaa työvoimapoliittisia toimenpiteitä, jolloin heitä ei voida kouluttaa tiettyihin ammatteihin.
Vastaanottokeskusten työntekijöiden kokemus resurssien riittämättömyydestä koskien keskuksissa järjestettävää työ- ja opintotoimintaa on ristiriidassa hallituksen turvapaikkapoliittisen toimenpideohjelman linjausten kanssa. Työntekijät kokevat, että Maahanmuuttovirastossa ja työ- ja elinkeinoministeriössä on vahva näkemys siitä, että kotoutuminen alkaa vasta kun henkilö on saanut myönteisen oleskelulupapäätöksen ja siirtynyt johonkin kuntaan. Eräs työntekijä kuvaili kotouttamisen olevan Maahanmuuttovirastolle suorastaan kirosana. Työntekijöiden mielestä olisi kuitenkin hyvin tärkeää purkaa maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden välinen raja-aita ja tarjota turvapaikanhakijoille jo vastaanottokeskuksissa parempia ”kotoutumisvalmiuksia”, koska ne edistäisivät ja nopeuttaisivat heidän integroitumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen arvoihin. Vastaanottokeskuksilla onkin heidän mukaansa hyvät mahdollisuudet vaikuttaa tähän, koska se on paikka, jossa turvapaikanhakijat saavat ensikosketuksensa Suomeen ja (jossain määrin myös) suomalaiseen yhteiskuntaan.
Huolimatta, että tarvittavat resurssit puuttuvat, tapaamillamme vastaanottokeskusten työntekijöillä on paljon ajatuksia siitä, miten keskuksissa tarjottavaa toimintaa voisi kehittää. Työntekijöistä toimintaa pitäisi viedä eteenpäin kokonaisuutena, ja he näkevätkin esimerkiksi työ- ja opintotoiminnan sisältöjen ja palkitsevuuden kehittämisessä valtavasti mahdollisuuksia, kuten myös kuntien kanssa tehtävässä yhteistyössä turvapaikanhakijoiden integroimiseksi. Haastattelemamme ihmiset kokivat yhteistyön erityisesti pienten paikkakuntien kanssa tarjoavan monenlaisia mahdollisuuksia uudenlaisten toiminnan sisältöjen ja muotojen kehittämiseen. Esimerkiksi erilaiset työllistämiskokeilut voisivat edesauttaa turvapaikanhakijoiden myöhempää kiinnittymistä paikkakunnille samalla kun paikalliset vuokra-asuntomarkkinat mahdollistaisivat kaupunkeja joustavammin erilaiset hajautetut asumisratkaisut, joista vastaanottokeskusten ja kuntien työntekijöillä on paljon hyviä kokemuksia niin väestösuhteiden ylläpidon kuin turvapaikanhakijoiden paikalliseen yhteisöön integroinnin kannalta.
Lisäresursseja haastattelemamme ihmiset kaipaavat erityisesti opintotoimintaan. Työntekijät uskovatkin, että opetuksen määrän lisääminen ja oppimisympäristöjen kehittäminen myötävaikuttaisi turvapaikanhakijoiden jaksamiseen ja nopeuttaisi integraatiota. He sisällyttäisivät turvapaikanhakijoille tarjottaviin kotoutumisvalmiuksiin myös esimerkiksi tietoteknisten taitojen sekä luku- ja kirjoitustaidon opetusta, työharjoittelua ja yleistä suomalaiseen yhteiskuntaan perehdyttämistä. Mahdollisen panostuksen tulisi tapahtua työntekijöiden mielestä nimenomaan toiminnan sisältöön, ei vain tekniseen toimivuuteen.
Toiminnan riittävä määrä ehkäisisi turvapaikanhakijoiden passivoitumista ja toisi heidän elämäänsä säännöllisyyttä järkevän tekemisen muodossa. Tämä on tärkeää, koska turvapaikkapäätösten käsittelyajat venyvät monesti pitkiksi ja ratkaisun odottaminen vastaanottokeskuksessa on jo itsessään henkisesti kuormittavaa erityisesti niille, joiden perheet ja läheiset ovat kaukana jossain.
Ainoa asia, jolla on todellista merkitystä turvapaikanhakijoiden elämässä, on turvapaikkapäätös. Vastaanottokeskuksia ei ole tarkoitettu ihmisten pitkäaikaista säilyttämistä varten. Nykyinen tilanne, jossa monet turvapaikanhakijat viettävät keskuksissa vuosia vain odottaen, tekemättä juuri mitään, jättää jälkensä. Haastattelemamme keskusten työntekijät uskovatkin, että myös turvapaikanhakijoille suunnattujen terveyspalveluiden käyttö vähenisi, jos heille olisi tarjolla tarpeeksi toimintaa, koska tekemättömyys heijastuu usein erilaisina terveydellisinä ongelmina. Se myös todennäköisesti lisäisi hakijoiden psyykkistä hyvinvointia, millä on suoria taloudellisia vaikutuksia erityissairaanhoidon palveluiden kulujen muodossa.
Sen sijaan, että käytämme aikaa pohtimiseen, tulisiko turvapaikanhakijoiden kotouttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan aloittaa jo vastaanottokeskusaikana, olisikin tärkeämpää kysyä, että mitä haittaa tällä toiminnalla voisi olla (siitä koituvien eriasteisten kustannusten lisäksi)? Turvapaikanhakijat integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan vaihtelevasti joka tapauksessa jo vastaanottokeskusaikana, huolimatta monista käytännön esteistä ja siitä, kutsummeko tätä prosessia ”esikotoutumiseksi” vai ”kotoutumiseksi”. Varsinaisen ongelman muodostavat tähän niin sanottuun esikotoutumisen vaiheeseen liittyvät tehottomuus ja resursoinnin puute, jolloin vastaanottokeskuksessa vietettyä aikaa ei voida hyödyntää täysipainoisesti. Nykyistä huomattavasti tehokkaammalla ja sisällöllisesti kattavammalla työ- ja opintotoiminnalla olisi todennäköisesti merkittävä vaikutus myös turvapaikanhakijoiden elämään yksilötasolla.
Sopivan toiminnan puuttuminen vastaanottokeskuksista merkitsee pakotettua toimettomuutta, jolla tulee olemaan erilaisia kielteisiä seurauksia, ja vaikutus esimerkiksi yksilön myöhempään hyvinvointiin ja toimintakykykyyn, riippumatta siitä, saako hän lopulta luvan jäädä jatkamaan elämäänsä Suomessa tai ei. Turvapaikanhakijoista suurin osa saa kielteisen oleskelulupapäätöksen ja palaa kotimaahansa tai katoaa. Ne, jotka saavat myönteisen päätöksen, joutuvat pitkällisen laitostumisen jälkeen ponnistamaan itsensä suomalaisen yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi. Tai ainakin yhteiskunnan odotus on sellainen.
Hyvä artikkeli. Olen hyvin samaa mieltä. Maksukortissa,eli Moni-kortti, joka on käytössä useassa vastaanottokeskuksessa, on palkanmaksuominaisuus ollut jo viime vuodesta lähtien. Palkanmaksu toki ei toimi täysin samalla tavalla kuin tavalliselle tilille maksaminen.