Neuvostoliitossa juhlittiin voitonpäivää 9.5. Saksan antautumisen muistoksi. Venäjällä voitonpäivä on noussut Putinin ajalla vuoden tärkeimmäksi juhlapäiväksi, jonka huipentuma on Punaisella torilla järjestettävä paraati. Usein unohdetaan, että voitonpäivää juhlistetaan näyttävin menoin myös monessa muussa entisen Neuvostoliiton maassa. Valko-Venäjällä päivään liittyy paitsi monia neuvostoaikaisia piirteitä, myös uusia elementtejä. Kuten Venäjällä, myös Valko-Venäjällä 9.5. on valtiollisista merkkipäivistä kaikkein tärkein. Virallisen historiantulkinnan mukaan voitonpäivä symboloi kansan yhtenäisyyttä ja valmiutta uhrautua isänmaan puolesta. Juuri näitä arvoja Valko-Venäjällä yritetään tukea myös nykypäivänä, minkä takia voitonpäivällä on huomattava instituutionaalinen merkitys.
Tänäkin vuonna Venäjällä voitonpäivää juhlistettiin perinteisesti sotilasparaatilla Punaisella torilla. Myös Minskissä tankit vyöryvät lentokoneiden saattelemana Masherovin valtakatua pitkin presidentti Lukashenkan seistessä teini-ikäisen Nikolai-pojan kanssa vastaanottamassa paraatia korokkeella. Tänä vuonna sotilasparaatin sijasta päivän suurin kohokohta oli tavallisesta poiketen kukkien vieminen iankaikkisen tulen muistomerkille Voiton obeliskin juureen.
Kaikkien valtionjuhlien tavoin myös tänne kansalaisten läsnäolo oli varmistettu etukäteen. Jokainen suuri yritys tai tehdan, yliopisto ja osa kouluista oli velvoitettu tuomaan paikalle 10-30 henkilöä, jotka asettautuivat yleisölle varattuun paikkaan voiton aukiolle jo 1,5 tuntia itse juhlaosuuden alkamista. Juhlijan asuun kuului paitsi läsnäolijan edustamaa instituutiota kuvastava lippu (esimerkiksi valtiollisen kansalaisjärjestön tai yhtiön lippu) myös omenankukallinen punavihreä voitonpäivän nauha. Niillä, jotka olivat selvästi tulleet paikalle omasta aloitteestaan, oli lisäksi mukana kukkia muistomerkille jätettäväksi tai/sekä kuolemattoman ryhmentin perinteen mukaisesti oman sotaan osallistuneen sukulaisen muotokuva. Aukiolla ja ihmisten joukossa kuhisi siviiliasuisia poliiseja. Tunnelma aukiolla oli odottava, muttei kovin tunteellinen. Heiluttelimme lippuja ja juttelimme pienissä ryhmissä, aurinko paistoi ja linnut visersivät.
Voitonpäivän kohokohta oli tietysti presidentti Lukashenkan lyhyehkö puhe, jossa käsiteltiin paitsi suuren isänmaallisen sodan (1941-1945) valtavaa hintaa, myös voitonpäivän merkitystä nykypäivänä. ”Niiden, jotka yrittävät nykypäivänä uudelleenkirjoittaa historiaa tulee ymmärtää, että muistoa saksalais-fasististen hyökkääjistä ei voida pyyhkiä ihmisten mielistä”, presidentti näpäytti. Minuutin hiljaisuuden jälkeen Lukashenko muistutti, että sota ei tänäkään päivänä ole kaukana Valko-Venäjän rauhalliselta maaperältä. Opposition, ”viidennen kolonnan” avulla Valko-Venäjän viholliset yrittävät epävakauttaa maan poliittista tilannetta. Presidentin mukaan rauhan ylläpitäminen on kansalaisten velvollisuus sodassa taistelleita ja kaatuneita kohtaan.
On merkittävää, että virallisessa voitonpäivän retoriikassa korostetaan sekä voittoa, natsi-Saksan lyömistä ja maailmanrauhan palauttamista, että kansan kohtaamaa karmeaa tappiota. Virallisen historiantulkinnan mukaan sodassa menehtyi kolmasosa (!) Valko-Venäjän väestöstä. Monet valkovenäläiset mainitsevat voiton päivän yhteydessä natsi-Saksan idän yleissuunnitelman (Generalplan Ost), jonka toteutuessa 70 % valkovenäläisistä olisi tuhottu. Ne, jotka viettävät voitonpäivää tosissaan, tuntevat äärimmäistä kiitollisuutta veteraaneille siitä, että saivat ylipäänsä syntyä maailmaan tässä maassa. Heille kammottavinta on mahdollisuus sodan syttymisestä uudelleen. Vaikka tähän ryhmään kuuluvat saattaisivat vastustaa Lukashenkan hallitusta, ajatus siitä, että Valko-Venäjällä syttyisi Ukrainan tapainen värivallankumous, saa heidät kauhun valtaan. Lish’ by ne bylo voiny, ettei vain tulisi sotaa.
Ne, joille voiton päivän sanomassa on tärkeintä juuri se oleellinen, sodan voittaminen, viettävät voitonpäivää huomattavan eri tunnelmissa. Heille voitonpäivä on ennen kaikkea ilon päivä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Ilon päivän logiikan mukaan voitonpäivän päättävä valtava ilotulitus on täydellinen tapa viettää tätä tärkeää merkkipäivää. Vaikkeivat he kiellä sodan hintaa, heille oleellista voiton päivän instituutiossa on sodan lopputulos, joka oli luonnollisesti kaiken vuodatetun veren arvoinen. Tästä näkökulmasta katsoen voitonpäivä on sukupolvet ylittävän ilon ja ylpeyden juhla, jonka merkiksi on aivan luonnollista onnitella tuttuja ja puolituttuja s praznikom, juhlan kunniaksi! Hurraa! Tarvittaessa tunnelmaan voi virittäytyä kuuntelemalla Lev Leshchenkon Den pobedy –laulua.
Venäjän lisäksi myös Valko-Venäjällä on voitonpäivän uudeksi perinteeksi muodostunut ns. Kuolemattoman rykmentin marssi, jonka puitteissa tavalliset kansalaiset kantavat sotaan osallistuneiden iso(iso)vanhempiensa muotokuvia juhlavana kulkueena. Alun perin kansalaisaloitteena syntynyt tapa on Venäjällä muuttunut osaksi virallista voitonpäivän juhlinnan repertuaaria. Valko-Venäjällä Kuolemattomien marssiin suhtaudutaan varauksella, sillä sen ”venäläisyys” oranssinmustine Pyhän Yrjön nauhoineen sotii Lukashenkan hallituksen yrityksiä kansallistaa voitonpäivästä valkovenäläisempi tapahtuma. Näin tänäkin vuonna Kuolemattomien rykmentin sallittiin marssia Minskissä voitonaukiolle ainoastaan osana Valko-Venäjä muistaa -ryhmää. Suurin osa mukanaolijoista otti tempaukseen osaa selkeästi omasta aloitteesta, omien sukulaistensa muotokuvia kantaen. Toisaalta mukaan olivat päässeet myös toverit Lenin ja Stalin…
Kukkien asettamisen jälkeen voitonpäivän juhlinta jatkui eri puolilla kaupunkia iloisessa juhlatunnelmassa. Vanhassa kaupungissa kuunneltiin sota-ajan lauluja, Urheilutalon aukiolla puolestaan esiintyivät lasten tanssiryhmät. Osa kansalaisista kantoi voitonpäivään liittyviä ulkoisia symboleita kuten vihreää armeijan suippolakkia tai pientä voitonpäivän lippua. Illalla voitonaukiolla järjestettiin tapahtuman henkeen sopiva juhlakonsertti, jonka päätteeksi tuli perinteinen ilotulitus.
Nyky-Valko-Venäjällä voitonpäivä on merkittävin valtiollinen juhlapäivä, joka lyö kevyesti laudalta Valko-Venäjän itsenäisyyspäivän, perustuslain päivän ja kristilliset juhlapyhät. Vaikka sen sanoma on monimutkainen sekoitus surua ja pelkoa, iloa ja ylpeyttä, on siihen mahdollista peilata monia hallituksen kannalta tärkeitä nykyajan poliittisia diskursseja rauhan ja yhteiskunnallisen tasapainon tärkeydestä. Venäjän ja Valko-Venäjän suhteiden kiristyttyä vallanpitäjien kannalta on tärkeää luoda ’valkovenäläisen’ voitonpäivän omia perinteitä, mutta kuten Kuolemattoman rykmentin esimerkki osoitti, yhteisen neuvostoperinteen pohjalle on vaikea luoda uusia kansallisia tulkintoja.
