GLASE-konsortion Helsingin yliopiston tutkimusryhmä järjesti keskiviikkona 1.3.2017 Valtiotieteellisen tiedekunnan luentosalissa seminaarin, jossa ryhmän jäsenet esittelivät meneillä olevaa tutkimustyötään ja projektia yleisesti. Kaikille avoimessa tilaisuudessa oli mukana myös kaksi yhteistyökumppaniedustajaa, Oikeusministeriön alaisen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteeri Peter Kariuki sekä suojelupoliisin osastopäällikkö Ilkka Hanski.
Tavoitteena oli viestiä avoimesti ja laaja-alaisesti hankkeesta, vaikka itse tutkimustyö on kesken. Yliopistoväen lisäksi paikalla oli myös virkamiehiä, toimittajia ja tavallisia kansalaisia. Tämä tapahtuma olikin osa suurta uudistusta, jossa tutkimuksen ja sen vaikuttavuuden yhteyteen etsitään uudenlaisia keinoja.
Globaalia kehitystä ja etenkin uutta julkisjohtamisen oppia (new public management) heijastavat muutokset opetuksen ja tutkimuksen tehostamiseksi alkoivat Suomessa noin vuosikymmen sitten. ’Yliopistouudistus’ onkin jo terminä tuttu muillekin kuin yliopistolaisille. Uudistustoimenpiteitä vaativat muun muassa ne, jotka kokivat tutkimusten ”tuottajien” eli tutkijoiden ja tutkimuksen ”kuluttajien” eli kaikkien muiden olevan liian kaukana toisistaan. Tähän ryhmään kuului paitsi poliittisia päättäjiä, myös liikemaailman edustajia. Syntyi ajatus nykyaikaisesta tiedepolitiikasta, joka edesauttaisi vuorovaikutusta tutkijoiden, päätöksentekijöiden, kansalaisyhteiskunnan toimijoiden ja kansalaisten välillä koko tutkimusprosessin aikana yhteiskunnan ja kansantalouden hyödyksi.
Tutkimukselta odotetaan nykyisin laadun lisäksi myös vaikuttavuutta. Tämä uusi kriteeri on herättänyt paitsi hämmennystä myös ahdistusta tutkijayhteisössä. Ajatus siitä, että tutkimuksen vaikuttavuudesta on oltava esimerkiksi joka kuukausi jotain konkreettista näyttöä, huolestuttaa monia tutkijoita – varsinkin siinä vaiheessa, kun tutkimus on vielä kesken.
Prosessi on osa vaikuttavuutta
Tutkijoiden haluttomuus viestiä kesken olevasta tutkimuksesta liittyy erottamattomasti tutkijan ammattietiikkaan. Tutkijan ensisijainen tavoite ja velvollisuus on tuottaa hyvälaatuista tutkimusta, joka ymmärrettävästi perustuu kattavaan tutkimusaineistoon. Tutkijan johtopäätökset eli tutkimustulokset nojaavat aineiston huolelliseen analysointiin.
Sellaisten johtopäätösten esittely, jotka perustuvat joko puutteelliseen aineistoon tai keskeneräiseen analyysiin, on tutkijanetiikan vastaista. Todellisuutta tavalla tai toisella vääristävän tiedon levittäminen saattaa myös olla vaarallista, jos ne johtavat vääränlaisiin poliittisiin toimenpiteisiin tai vääristyneen julkisen mielikuvan muodostumiseen tutkittavasta aiheesta. Tämän takia vastuulliset tutkijat pyrkivät välttämään ennenaikaisien johtopäätösten tekemistä hinnalla millä hyvänsä. Tämän takia alustavista tuloksista puhuminen on tutkijoille todellinen ongelma.
Ongelmaan on kuitenkin olemassa myös ratkaisu, tosin se edellyttää erilaista lähestymistapaa tutkimuksen vaikuttavuuteen. Sen sijaan, että vaikuttavuudella käsitettäisiin yksisuuntaista tiedonsiirtoa tiedon ”tuottajilta” sen ”kuluttajille”, voidaan tutkimuksen vaikuttavuus ymmärtää laajempana prosessina.
Tutkimuksen vaikuttavuudesta puhuttaessa olisi hyvä kiinnittää huomiota tiedon eli tutkimustulosten siirtymisen lisäksi myös tutkimusprosessin läpinäkyvyyteen ja vuorovaikutuskanavien vahvistamiseen. Vaikuttavuudella tarkoitetaan silloin paitsi halua myös konkreettisia toimia avata tutkimusprosessin eri vaiheita ja osallistaa tutkimuksen ”kuluttajat” tutkimusprosessin jäseniksi alusta loppuun.
Tällainen vaikuttavuuden ja vuorovaikutuksen malli tarjoaa tutkimuksen ”kuluttajille” aktiivisen roolin, mikä voi helpottaa tutkimustulosten hyödyntämistä tulevaisuudessa. Yksityiskohtainen ymmärrys sekä tutkimusprosessin eri vaiheista että tutkimuksen ”kuluttajien” toimintatavoista vahvistaa näin sekä vuorovaikutusta että vaikuttavuutta.
Kohtaaminen on osa vaikuttavuutta
Tutkimusta tuottavat tietysti tutkijat, mutta ketkä ovat tutkimuksen ”kuluttajia”? Tämä tietysti riippuu tutkimusalasta ja –projektista, mutta jos yliopisto ymmärretään yhteiskuntaa palvelevaksi instituutioksi, tulisi sen sisällä tehdyn tutkimuksen niin ikään tukea yhteistä hyvää. Tutkimuksen ”kuluttajia” ovat paitsi poliittiset päätöksentekijät ja alan toimijat, myös laajempi suomalainen tai vaikkapa eurooppalainen yleisö. Juuri tämän takia medialla on tärkeä rooli tiedevaikuttamisen yhtälössä. Ilman mediaa tutkijan ja kansalaisen välinen tiedonkulku ei toimi.
Vuorovaikutusta tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja laajemman yleisön välillä on rakennettava tutkimusprosessin alusta lähtien. On tärkeää tunnistaa tutkimuksen potentiaaliset ”kuluttajat” ja osallistaa heidät mukaan tutkimusprosessiin, jotta prosessin päätteeksi julkaistavat tutkimustulokset paitsi luettaisiin ja ymmärrettäisiin, myös otettaisiin käyttöön.
Toisaalta on hyvä myös muistaa, että vaikkei tutkimuksella olisi selkeää ”kulutusarvoa”, ei se tarkoita sitä, etteikö se olisi tärkeää. Sen lisäksi tutkimuksesta puhuminen liiketalouden termeillä, ”tuottajien” ja ”kuluttajien” välisenä kauppana, voi olla ongelmallista. Se saattaa muun muassa ohjata ajatteluamme kohti tutkimuksen rahallista eikä esimerkiksi yhteiskunnallista arvoa.
Tämän takia keskiviikon kaltaiset seminaarit ovat yksi osoitus 2000-luvun uudenlaisesta tiedepolitiikasta: ne toimivat kohtaamispaikkoina eri toimijoiden välillä tukien tutkimuksen vaikuttavuutta. Vaikuttavuus ei ole tiedeviestinnän lopputulos, vaan ennen kaikkea koko tutkimusprojektin ajan kestävä vuorovaikutussuhde.
Uskon, että seminaarimme omalta osaltaan tuki GLASE-konsortion vaikuttavuus- ja vuorovaikutustavoitteita. Seminaarin aikana käytiin vilkasta keskustelua, joka venyi kahvitauolle ja jatkui myös tapahtuman jälkeen. Vuoropuhelu tutkimuksen ”tuottajien” ja ”kuluttajien” välillä onkin yksi suurimmista tutkimuksen tavoitteista – varsinkin tutkimuksen lopullisia tuloksia odotellessa.
