Teksti: Saara Pellander ja Noora Kotilainen
Pakolaisuus näyttäytyy mediassa vahvasti kuvallisena. ”Euroopan pakolaiskriisin” ollessa kiihkeimmässä vaiheessa kukaan mediaa seuraava ei ole voinut välttyä näkemästä visuaalisia esityksiä Eurooppaan pakenevista ihmisistä*. Suurin osa kuvista oli sellaisia, joita yleensäkin yhdistetään pakolaisuuteen: huonovointisia massoja, äärimmilleen täyteen ahdettuja veneitä, täysiä vastaanottokeskuksia ja ruuhkaisia rajanylityspaikkoja sekä humanitaarisen kärsimyksen ja epätoivon kuvia, sydäntä särkeviä kuvia hukkuneista lapsista. Useiden katsojien huomio kuitenkin kiinnittyi erääseen epätyypilliseen kuvatyyppiin: kuviin älypuhelimia käyttävistä miespuolisista turvapaikanhakijoista.
Varsinkin vuonna 2015 julkisessa keskustelussa älypuhelimen omistuksen ja käytön nähtiin laajasti kyseenalaistavan pakolaisuutta. Älypuhelimen käytön ei nähty olevan sopivaa ”oikealle” turvapaikanhakijalle, sellaiselle joka on oikeutettu suojeluun. Esimerkiksi europarlamentaarikko Jussi Halla-aho kutsui älypuhelimia käyttäviä turvapaikanhakijoita ”iPhone-miehiksi”, ja käyttämällä tätä ilmaisua pyrki osoittamaan, ettei näiden ihmisten hätä olisi aito.
Mutta miksi “iPhone-miesten” kuvat synnyttivät tällaisen spektaakkelin? Miten muistin politiikka ja julkiset muistot siitä, miltä pakolaisten tulisi näyttää, käyttäytyä ja tulla esitetyksi, yhdistyvät kuvastoon ja diskurssiin älypuhelimia käyttävistä turvapaikanhakijoista?
Muistin politiikka ja pakolaisuuden kuvia
Liisa Malkki näkee maailmansotien jälkeisen ajan kautena, jolloin käsityksemme pakolaisista ovat muotoutuneet. Tänä aikana näkemyksiä siitä, miten pakolaisiin tulisi suhtautua, millaisia ongelmia he aiheuttavat ja miltä he näyttävät, on tehokkaasti rakennettu. Mediakuvasto on ollut keskeisessä roolissa pakolaisen visuaalisen hahmon tuottamisessa.
Pakolaisten visuaalinen representaatio on pitkään keskittynyt humanitaarisen uhrin kehykseen. Hallitseva tapa esittää pakolaisia kuvissa – ja monille kulttuurisesti tutuin tapa – on kuva rähjäisestä, kulttuurisesti katsojiensa kanssa monin tavoin hyvin erilaisesta ihmisestä, joka matkaa kaukaisessa maisemassa, paljain jaloin, osana nimetöntä ihmismassaa. Monet tutkijat, kuten Malkki, väittävät että äänettömyys, epäpoliittisuus, ruumiillinen kärsimys ja fyysisesti näkyvät haavat ovat merkkejä sopivista uhreista pakolaisten tapauksessa. Tyypillisesti pakenevan ihmisen hätä ilmaistaan ruumissa näkyvillä jäljillä “oikeasta väkivallasta”, sekä likaisuudella ja osattomuuden merkeillä. Naiset ja lapset tyypillisesti esiintyvät poliittisessa keskustelussa sopivina ideaaliurheina, sellaisina jotka näyttäytyvät apua ansaitsevina turvapaikanhakijoina.
Lisäksi, kuten Terence Wright osoittaa, ihmisiä jotka ovat pakon edessä joutuneet jättämään kotinsa, estetisoidaan usein kristillisen ikonografian kuvastolla. Kuvissa korostuvat pyhyyden visuaalisuus, kuten kärsivän ajattoman Madonnan ja viattoman lapsen hahmot. Siirtolaisuus on laajemminkin tavattu kuvallisesti esittää ajattomana ilmiönä ja usein pakolaisia esittävä kuvasto viittaa vahvasti menneeseen aikaan. Siirtolaisuus ei näyttäydy vain erilaisessa ajallisessa ja maantieteellisessä ulottuvuudessa, vaan hahmottuu kuvien kautta myös takapajuisena materialistisen hyvinvoinnin ja kehityksen osalta. Tällaiset yleiset esitystavat, kuten Susan Sontag esittää, helposti kuvaavat toisten kärsimystä spektaakkelina, samalla suurentaen kulttuurista eroa avun tarvitsevien ja auttamiseen kykenevän katsojan välille.
“iPhone mies” häiritsemässä visuaalisten muistojen koodistoa
Älypuhelinta käyttävä fyysisesti hyvinvoivan näköinen, aktiivinen mies, joka käyttää muodikkaita vaateita, asettuu monella tapaa vastakohdaksi pakolaisen historialliselle kehykselle. Kuten Liisa Malkki toteaa, silloin kun kulttuurisesti rakentuneet visuaaliset elementit joita ”oikeaan” pakolaisuuteen on tavattu yhdistää, vähenevät, näyttäytyvät ihmiset vähentyneesti pakolaisina. Tämä tapahtuu sekä julkisessa käsityksissä ja keskustelussa, mutta myös viranomaisten silmissä. Iphone-miehen hahmon voi nähdä häiritsevän ja keskeyttävän kulttuurisesti normalisoituneen koodiston, joka on tuttu niin monille eurooppalaisille katsojille. Näin aito pakolaisuus kyseenalaistetaan, koska turvapaikanhakija ”ei näytä pakolaiselta” ja käyttää modernia mobiiliteknologiaa.
Pakolaisuus muuttuu, ja näin muuttuvat myös pakolaisuuden kuvat. Tänä päivänä sotaa ja vainoa pakenevat ja ”länteen” suuntaavat eivät välttämättä ole niitä heikoimpia ja fyysisesti kärsiviä, lukutaidottomia massoja, kuten vakiintunut visuaalinen esitystapa johdattaa meidät ajattelemaan. Kuten Wright huomauttaa, nykypakolaiset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Osa on äärimmäisen köyhiä, lukutaidottomia ja jopa rääsyisiä, kun toiset taas ovat koulutettuja, hyvin toimeen tulevia ja omaavat laajat kyvyt toimintaan nykyisessä informaatioympäristössä.
Näin ollen vahva reaktio “iPhone-miehiin” voidaan selittää yhtäältä tiukalla kulttuurisella koodilla, jonka mukaisesti siirtolaiset on visuaalisesti esitetty ”toisina”, sekä toisaalta tietämättömyydellä modernin siirtolaisuuden luonteesta. Lopulta visuaalinen kohtaaminen älypuhelinta käyttävän hyvinvoivan näköisen hädänalaisen kanssa häiritsee myös totuttua mahdollisuutta selkeästi erotella ”meitä ”heistä”.
Samanlaisuuden ja toiseuden globaalit rajat
Siinä missä erovaisuudet visuaalisessa habituksessa ja esitystavassa vaikuttavat kielteisesti auttamishaluun, samanlaisuuksien on nähty stimuloivan hyväntahtoisia reaktioita muiden ahdinkoon. Itse asiassa mitä läheisempinä avun hakijat ”meidän” kanssamme näyttäytyvät ajallisesti, maantieteellisesti, kulttuurisesti, poliittisesti ja ulkonäöllisesti, sitä suopeammin heihin tavataan suhtautua. Esimerkki tästä visuaalisesta ”mitä läheisempi sen rakkaampi” kaavasta olivat eurooppalaisten reaktiot Kosovon pakolaisiin 1990-luvulla. Hädänalaisten kosovolaisten kuvat muistuttivat katsojiaan toisen maailmansodan pakolaisista ja herättivät muistoja konflikteista Euroopassa, ja näin herättivät samaistumisen tunteita, myötätuntoa ja auttamisen halua.
Onkin hämmästyttävää, miten paljon närää ja häiriötä samankaltaisuutta avun tarpeessa olevan ja vastaanottajamaan kansalaisen välillä edustavien modernien mobiilivälineiden kohtaaminen turvapaikanhakijoiden käsissä aiheutti eurooppalaisille katsojille. ”Mitä läheisempi sen rakkaampi”-kaava näyttääkin kääntyvän päälaelleen nykyisen ”pakolaiskriisin” suhteen. Vaikuttaakin siltä, että maahanmuuttovastaisessa diskurssissa turvapaikanhakijat ovat aina joko liian erilaisia tai liian samanlaisia. Jos he ovat liian erilaisia, he eivät ansaitse myötätuntoa, mutta jos he ovat liian samanlaisia, he eivät tarvitse apua. Nykyisessä hyvin vihamielisessä kontekstissa on yhä haasteellisempaa esittää pakolaisia legitiimeinä subjekteina. Pakolaiset kuitenkin tulisi ja heitä voitaisi esittää kuvallisestikin juuri näin: ihmisinä joihin universaalit ihmisoikeudet ulottuvat, aivan kuten kuvien eurooppalaiseen yleisöönkin.
Saara Pellander ja Noora Kotilainen
Teksti on aiemmin julkaistu englanniksi Oxfordin yliopiston lakitieteellisen tiedekunnan blogissa.
* Pakenevista ihmisistä on olemassa käsitteitä, jotka kuvaavat heidän statustaan turvapaikkasysteemissä. Pakolainen on jo saanut turvapaikan, turvapaikanhakija vasta hakee sitä. Visuaalinen kuvasto ei tietenkään noudata näitä kategorioita, ja niin olemme tässäkin käyttäneet ristiin sanoja turvapaikanhakija ja pakolainen. Pakolaiskäsitettä käytämme erityisesti silloin, kun kyse on käännös englanninkielisestä sanasta ”refugee”.
