Mies, joka on juuri kertonut teini-ikäisen lapsensa katoamisesta entisessä kotimaassaan, kysyy minulta ääni särkyen, kuinka on mahdollista, että Maahanmuuttovirasto pitää Irakia turvallisena maana. Mitä voin vastata hänelle? Kerronko, että pommi-iskut Bagdadissa ovat satunnaisia ja liittyvät mahdollisesti vain juhlapäiviin sekä ISIS:n heikentyneeseen asemaan? Vai olisiko parempi vastata, kuten HS:n haastattelemat viraston työntekijät, että oikeastaan emme pidä Irakia turvallisena, mutta poliittinen paine pakottaa meidät tekemään kielteisiä oleskelulupapäätöksiä? Vai että kyse on vain siitä, että Suomi noudattaa kansainvälisiä sopimuksia ja pyrkii eroon ”vetovoimatekijöistä”?
Elämää vastaanottokeskuksessa
GLASE-konsortion Muuttoliike, arjen turvallisuus ja suomalaisen yhteiskunnan resilienssi -tutkimusryhmässä olemme aloittaneet aineiston keräämisen haastattelemalla vastaanottokeskuksissa säilytettäviä turvapaikanhakijoita. Olen kohdannut vaikeissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja käynyt heidän kanssaan keskustelua suomalaisen turvapaikkapolitiikan linjauksista ja säännöksistä. Turvapaikanhakijat esittävät minulle kysymyksiä, joihin en oikein osaa vastata. Kuinka kertoa henkensä puolesta pelkäävälle ihmiselle, että suomalainen yhteiskunta toivoo pääsevänsä sinusta eroon mahdollisimman nopeasti?
Elämä vastaanottokeskuksessa vaikuttaa erittäin vaativalta ja huomaan, että asukkailla on erilaisia ja eriasteisia psyykkisiä ongelmia. Yhteiskuntatieteilijän koulutuksella en pysty arvioimaan heidän mielenterveyttään, mutta aiemman tutkimuksen perusteella tiedämme, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat kokevat suurta stressiä, ja että stressillä on altistavia ja laukaisevia vaikutuksia niin psyykkisiin häiriöihin kuin pahoinvointiin. Mielenterveysseura on ollut erittäin huolestunut vastaanottokeskuksissa tehdyistä itsemurhista ja itsemurhayrityksistä. Viime syksynä Yleisradion kyselyyn osallistuneista vastaanottokeskusten johtajista puolet kertoi, että heidän keskuksensa asukkaista yksi tai useampi oli yrittänyt itsemurhaa. Pelkään, että määrä on syksystä kasvanut.
Nykykäsityksen mukaan turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten mielenterveys rakentuu yhtäällä lähtömaan mahdollisten traumaattisten kokemusten ja maahantulon jälkeisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Turvapaikanhakijoiden tilanne on erityisen vaikea. Heillä on kaikkien muiden stressitekijöiden lisäksi jatkuva huoli siitä, mitä heille ja heidän läheisilleen tapahtuu. Haastattelujen aikana ihmiset ovat kertoneet meille väsymyksestään ja pettymyksistään, jotka toistuvina ja pitkään jatkuvina näyttävät johtavan lannistumiseen ja lamaantumiseen. Vastaanottokeskuksissa tämä ankea todellisuus tunnetaan. Siitä ollaan huolestuneita, mutta toisaalta asiasta heitetään karkeaa herjaa. Omasta työpaikasta voidaan puhua esimerkiksi ”zombilandiana”.
Selviytymiskeinot
Toisaalta keskuksissa on vastaan tullut myös hyvin sitkeitä ihmisiä. Vaikuttaa siltä, että jokainen turvapaikanhakija on joutunut kehittämään tapoja, joilla selvitä siitä, että mitään hallintaa oman elämän suhteen ei oikeastaan ole tai että sitä on hyvin vähän. Ihmiset ovat löytäneet keinoja tulla pienessä tilassa toimeen vieraiden ihmisten ja psyykkisesti äärirajoille vievän tilanteen kanssa, ja katkaista jatkuva ahdistavien ajatusten virta. Yksi puhuu pitkiä nettipuheluita vaimonsa kanssa, toinen lukee jatkuvasti ja kolmas on vetäytynyt omiin oloihinsa. Neljäs hakee mielekkyyttä elämäänsä vapaaehtoistyöstä ja yrittää olla hyödyksi muille parhaansa mukaan. Viides taas polttaa enemmän kuin koskaan ja käy perjantai-iltaisin baarissa vain, koska ei jaksa koko ajan olla vastatusten synkkien ajatustensa kanssa. Kuudes sinnittelee ajattelemalla uutta turvallista elämää, jonka hän toivoo itselleen Suomessa aukeavan.
Vastaanottokeskus on monen turvapaikanhakijan mielestä turvallinen paikka. Se on turvallisempi kuin paatti Välimeren aalloilla tai oman kotimaan poliisi, johon törmätessään ei voi tietää, riittääkö lahjus vai tuleeko pidätetyksi ja katoaa olemasta. Ulkopuolisen silmin elämä vastaanottokeskuksessa näyttää turvattomalta. Turvapaikanhakijoille annetaan ruokaa ja katto pään päälle, mutta sisimmässään he vaikuttavat olevan hyvin yksin. Ainoa asia, jolla on todellista merkitystä heidän elämässään, on turvapaikkapäätös. Vastaanottokeskuksia ei ole tarkoitettu ihmisten pitkäaikaista säilytystä varten. Nykytilanne, jossa turvapaikanhakijat viettävät keskuksessa jopa pitkälle toista vuotta vain odottaen, tekemättä mitään, on kestämätön.
Kiinni ”normaaliin” elämään
2015 syksyllä Suomessa puhuttiin siitä, miten turvapaikanhakijat on saatava nopeasti töihin ja heitä on alettava kotouttaa. Joissakin vastaanottokeskuksissa tilanne on parempi ja vapaaehtoisten voimin on onnistuttu esimerkiksi tarjoamaan kielten opetusta ja talkoomahdollisuuksia sekä lisäämään inhimillistä vuorovaikutusta ihmisten välillä. Aika ajoin pistäytyvät vapaaehtoiset eivät kuitenkaan luo sellaisia rakenteita ja rytmiä, jotka pitävät ihmisen kiinni ”oikeassa” tai ”normaalissa” elämässä.
Jos turvapaikanhakijoita kysytään, niin he haluavat tehdä oikeaa työtä ja ansaita rahansa itse, mutta ilman henkilötunnusta ja pankkitiliä tämä on Suomessa käytännössä lähes mahdotonta. Nyt he nukkuvat, syövät ja istuvat toimettomina päivästä toiseen odottaen uutisia kotimaastaan sekä päätöstä kohtalostaan Suomessa. Niiden, joiden perhe on mukana Suomessa, tilanne on nähdäkseni hieman parempi. Myös heidän kohdallaan tulevaisuus vaikuttaa synkältä ja tummentaa mielialaa.
En tiedä, kuinka kauan ihmiset jaksavat tätä murtumatta. Tutkimusten perusteella turvapaikkaprosessin psyykkinen kuormittavuus avautuu kyllä mielenterveyden ammattilaisille, mutta poliittista keskustelua asiasta ei ole käyty. Kuka kantaa poliittisen vastuun turvapaikkaprosessin aikana hukatuista ihmiselämistä? Kuka ilmoittaa omaisille, että poika tai isä ei löytänyt Suomesta turvaa, vaan on lähtenyt pois oman kätensä kautta?
Kiitos. Ajatuksia herättävä teksti, surullisia, vihaisia ja myötätuntoisia sellaisia.