Kuva: Siirtolaisuusinstituutti
Maahanmuutto ja turvapaikanhakijat ovat asettaneet monet yksilöt ja ryhmät perustavanlaatuisten arvokysymysten eteen Suomessa ja Euroopassa. Suomessa maahanmuuttoon, rajojen avoimuuteen ja turvapaikanhakijoiden auttamiseen liittyvät asiat ovat olleet laajasti esillä vuodesta 2015, jolloin Euroopan unionin jäsenmaista turvapaikkaa haki yli 1.2 miljoonaa henkilöä. Näistä Suomen osuus oli reilut 32 000 hakemusta. Eurostatin tilastoista myös nähdään, että turvapaikkahakemusten määrä Euroopan unionin jäsenmaissa on noussut tasaisesti vuosikymmenen alusta lähtien, oltuaan sitä ennen alle 200 000 hakemuksen luokkaa vuositasolla.
Juuri ilmestyt sisäministeriön julkaisu Kansalaismielipide: turvapaikanhakijat ja turvapaikkapolitiikka (9/2017) osoittaa, että maahanmuutosta puhuminen koetaan Suomessa tällä hetkellä vaikeaksi. Leimautumisen pelko on suuri, sillä maahanmuuton vastustajat leimataan helposti rasisteiksi ja puolestapuhujat niin kutsutuiksi suvakeiksi. Myös Glase-hankkeen tutkijat joutuvat jatkuvasti pohtimaan suhdettaan erilaisiin ajankohtaisiin rajoihin ja maahanmuuttoon liittyviin ilmiöihin ja keskusteluihin, siihen, mitkä näkökulmat itsestä tuntuvat oikeudenmukaisilta ja miten aiheesta ylipäätään olisi rakentavaa puhua suuremmalle yleisölle.
Maahanmuuttoon liittyviä näkökulmia voidaan lähestyä eri toimialojen vastuullisuuden maantieteen kautta. Tunnetun brittiläisen maantieteilijän Doreen Masseyn kirjoitus vastuullisuuden maantieteistä tarjoaa yhden lähestymistavan siihen, miten kansalaisuus, paikkaan kuuluminen ja oikeudenmukaisuuden poliittisuus kietoutuvat yhteen. Massey esittää, että vastuun ja oikeudenmukaisuuden politiikka on vahvasti sidoksissa käsitykseen paikkaidentiteetistä, identiteetin tilallisuudesta ja aikaulottuvuuksista. Hänen mukaansa poliittinen vastuu on sidoksissa kysymykseen siitä, miten onnistumme näkemään maailmaa ilman muukalaisuutta. Tässä keskeistä on se, miten lähestymme kysymystä identiteetistä. Esitämmekö esimerkiksi Suomen kansallisen identiteetin jonakin muuttumattomana ja aitona, jonka nimissä voimme vaatia erityisiä oikeuksia ja turvallisuutta omalle ryhmällemme? Kansallisissa identiteettikertomuksissa ei sinällään ole mitään kiellettävää tai pahaa. Vastuullisuuden ongelma tulee kuitenkin vastaan, mikäli ulossulkevaa kansallisen kuulumisen määritelmää hyödynnetään perusteluna sille, miksi samat oikeudet, tai osa niistä, tulisi kieltää identiteettimääritelmän ulkopuolelle jääviltä yksilöiltä ja ryhmiltä.
Massey kuvaa länsimaissa vallitsevaa välittämisen ja vastuullisuuden maantiedettä venäläisen maatuskan tapaiseksi: Ensimmäisenä sisäkkäisten hahmojen muodostamassa vastuullisuuden piirissä on koti, seuraavaksi ehkäpä paikkakunta, valtio, ja niin edespäin. Käsitys vastuullisuuden tilallisesta järjestyksestä vaikuttaa ajatteluumme siitä, kenestä meidän tulisi huolehtia ja ottaa vastuuta ja missä järjestyksessä. Tämä maatuskamainen käsitys vastuullisuudesta ja välittämisestä olisi kuitenkin Masseyn mukaan tärkeää kyseenalaistaa. Tilalle hän tarjoaa suhteellista vastuullisuuskäsitystä. Suhteellinen vastuukäsitys korostaa sitä, kuinka globaalissa yhteiskunnassa yksilöt ja yhteisöt eivät suinkaan toimi itsenäisesti, toisista erillään olevissa maailmoissa. Tästä johtuen toimintojen ja identiteettien merkitys – ja näin ollen poliittinen vastuu – muodostuu suhteessa toisiin paikkoihin ja niiden historiallisiin suhteisiin. Ratkaisuna ulossulkevaan vastuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden määrittelemiseen on identiteetin muuttumattomuuden idean haastaminen. Lisäksi identiteettimääritelmän taustalla vaikuttavat, usein historiallisesti muodostuneet valtasuhteet tulisi asettaa kyseenalaisiksi.
Maahantulijoiden oikeudenmukainen kohtelu voidaan nähdä turvallisuuden tunnetta lisäävänä tekijänä, vaikka oikeuksien ja muun muassa tarjottavien palveluiden määrästä onkin olemassa erilaisia näkemyksiä. Masseyn vastuullisuuden politiikka auttaa ymmärtämään sitä, miksi näkemykset ja perustelut riittävän avun määrästä voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Erityisesti sosiaalisessa mediassa törmää usein ajatukseen siitä, että omat kansalaiset tulisi asettaa etusijalle – ”Miksi auttaa kaukaa tulevia toisia kun lähellä olevillakin on puutetta?” Kysymys sisältää ajatuksen, jonka mukaan suomalaisen yhteiskunnan palvelut ja turva ovat ikään kuin suomalaisten perinnöllisiä syntymäoikeuksia. Toisen näkemyksen mukaan yhteiskunnan laajat palvelut ja edut kuuluivat ensisijaisesti niille, jotka veronmaksajien ominaisuudessa ne ovat ansainneet.
Vaihtoehtoisesti vastuullisuuden politiikkaa voidaan lähestyä suhteellisena ja historiallisena kysymyksenä. Esimerkkinä käy länsinaapuri Ruotsin muistutus siitä, kuinka toisen maailmansodan aikana ruotsalaiset auttoivat suomalaisia evakoita ja sotalapsia. Samoin suomalaisia on aikanaan lähtenyt paremman elämän perässä siirtolaisiksi länsinaapuriin ja Atlantin toiselle puolelle. Vasta-argumenttina Suomessa vedotaan usein siihen, että maahantulon historiallinen ja kulttuurinen konteksti on näissä tapauksissa ollut hyvin erilainen. Kyky tuntea myötätuntoa turvapaikkaa hakeneita kohtaan on kuitenkin ollut erityisen suuri niillä suomalaisilla, jotka ovat sodan vuoksi aikoinaan joutuneet jättämään kodin taakseen. Mikäli vastuullisuuden kysymystä puolestaan tarkastellaan siitä näkökulmasta, mikä Suomen rooli on ollut pakolaisuuden taustatekijöissä, kuten Lähi-Idän konfliktien muodostumisessa ja eskaloitumisessa, voidaan Suomen suhteellisen vastuun väittää olevan melko pieni. Masseyn suhteellinen vastuullisuuden maantiede asettaakin eri valtiot ainakin jossain määrin erilaiseen asemaan. Esimerkiksi Iso-Britannialla voidaan imperialistisen historiansa ja NATO-jäsenyyden kautta nähdä olevan varsin erilainen rooli globaalien valtasuhteiden muodostumisessa kuin Suomella.
Erilaiset maantieteelliset käsitykset vastuusta ja huolenpidosta ovat näkyvillä suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Otetaan esimerkiksi tänä päivänä mediassa käytävä keskustelu kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden henkilöiden auttamisesta. Keskustelun perusteella voidaan sanoa, että muun muassa kirkon ja poliisin näkemykset vastuullisuudesta ja auttamisen tarpeesta ovat melko kaukana toisistaan. Kun asiaa tarkastellaan vastuun maantieteen näkökulmasta, yhtenä selityksenä voidaan pitää sitä, että poliisin toimiala liittyy pääasiassa paikallisen ja kansallisen tilan järjestyksen ylläpitämiseen. Vaikka sisäisestä turvallisuudesta vastaavien viranomaisten oman toiminnan oikeudenmukaisuuden tarkasteluun ei ensisijaisesti sisälly ajatusta laajemmasta kansainvälisestä vastuusta, Euroopan unionin jäsenyys ja sopimukset suuressa määrin kuitenkin ohjaavat myös kansallista toimintaa. Kirkon ja seurakuntien toiminnan perustana puolestaan on niin kutsuttu lähimmäisenrakkaus. Lisäksi kirkollisen sanoman kohteena ovat perinteisestikin olleet myös kaukaisemmat maat ja niiden asukkaat. Näiden erilaisten oikeudenmukaisuus- ja velvollisuuskäsitteiden rinnakkaiselon salliminen on merkki siitä, että elämme demokraattisessa yhteiskunnassa. Kriittisessäkin keskustelussa on tärkeää pohtia, millaisista globaaleista yhteiskunnallisista ilmiöistä erilaiset lausumat ja näkökulmat viestittävät ja millaisia tulevaisuusvisioita ne muodostavat.
Kysymys siitä, mikä on oikeudenmukaista ja keitä suomalaisilla on velvollisuus auttaa, on tärkeä kansainvälistyvässä Suomessa. Oikeudenmukaisuuden kokemus lisää sekä kansalaisten että maassa asuvien ulkomaan kansalaisten yhteisöllistä luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Kysymykseen vastaaminen ja perustelut kertovat myös paljon kansallisista ja kulttuurisista arvoista, siitä millaisena maana 100-vuotias Suomi haluaa näyttäytyä kansalaisille ja kansainvälisesti. Oikeudenmukaisuuden tai vastuun määritteleminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta eikä tapahdu historiallisessa, kulttuurisessa tai poliittisessa tyhjiössä. Oikeudenmukaisuuden määritteleminen on poliittista kamppailua. Vaikka maahanmuuttoon ja turvapaikanhakijoiden oikeuksiin liittyvät kysymykset nähdään usein irrallaan kansalaisten yhteiskunnallista suhteista, on tärkeä muistaa, että kyse on juuri niistä kysymyksistä, joissa yhteiskunnan ja yhteisön moraalinen perusta punnitaan.
